HISTORIAN HAVINAA PSYKIATRISESTA HOIDOSTA

Pääsin tutustumaan Harjavallan sairaalan museoon. Museota esitteli nainen, joka oli 50-luvun lopulta asti ollut sairaalassa hoitajana. Monet mielisairaalat, kuten Harjavallan sairaalakin oli lähes omavarainen aina 60-luvulle saakka. Sikala, navetta ja pellot takasivat ruokahuollon sekä potilaille, että henkilökunnalle. Arjen askareet tehtiin yhdessä ja potilaat osallistuivat vointinsa mukaan. Yhteisön tuella oli hoidollinen merkitys.

Potilaat eivät halunneet mielisairaalan ja he tulivat sinne yleensä poliisin tuomana ja lääkärin lähetteellä. Henkilö, joka esitteli minulle museota, kertoi, että yleensä potilaat halusivat aluksi pois, mutta kun tottuivat sairaalaan ja käytäntöihin hyvin moni koki sen turvalliseksi paikaksi olla. Silloinhan moni asui sairaalassa loppu elämänsä.

Potilaiden aktivoiminen tarkoitti, että potilaat kävivät töissä keittiössä, pesulassa, hoitivat postin kulkua ja hoitivat sairaalan ulkoalueita. Työ-, askartelu- ja toimintaterapioita kehitettiin osana psykiatrista hoitoa ja kuntoutusta. Potilaat lähtivät aamupalan jälkeen työ- tai askarteluterapiaan ja olivat siellä lounaaseen klo 11 asti he saattoivat palata terapiaan ruoan jälkeen tai tekivät muuta yhdessä iltapäivään saakka, jolloin oli jälleen ruoka aika. Potilaiden piti ulkoilla päivittäin ja sairaalassa järjestettiin myös tansseja ja liikuntapäiviä. Sairaalassa oli myös myyjäisiä ja potilaiden töitä myytiin ja heidän tekemiä käsitöitä ja vaatteita käytettiin sairaalassa. Potilaita palkittiin ahkeruudesta. 1970-luvulle saakka annettiin ns. ahkeruustupakoita. Myöhemmin siirryttiin ahkeruuspalkintoihin.

Hoitajat asuivat sairaalan alueella ja heidän lapsensa tottuivat potilaisiin ja olivat heidän kanssansa yhdessä sairaalan pihalla. Potilashuoneita oli kuuden hengenhuoneista yhden hengen huoneisiin. Sairaalan alueella oli myös lasten päiväkoti. Sairaalan alueella oli pyykkitupa ja sauna, sairaala oli oma yhteisönsä. Hyväkuntoiset potilaat saivat käydä asioimassa sairaalan ulkopuolella, ja heille annettiin lupa ostaa tiettyjä tarvikkeita kaupasta.

Potilaita myös eristettiin, jos he olivat vaaraksi itselleen tai toisille. Eristyshuoneen lisäksi käytössä oli sitominen, pakkopaidan käyttö ja käärehoito. Potilaan repiessä vaatteita häntä suojeltiin pukemalla tikattu repijän mekko, mikä oli vahvaa kangasta mitä ei pystynyt repimään. Näin itsekin sellaisen mekon, se oli tehty kukallisesta kankaasta ja ommeltu vahvalla tikkauksella. Kun lääkehoito kehittyi pakkotoimia alettiin vähentämään.

Yksi hoitomuoto oli ollut myös käärehoito potilas kiedottiin kylmiin ja kosteisiin lakanoihin raajat ja vartalo erikseen. Päälle laitettiin kuiva kääre ja lopuksi filtti. Hoito kesti 1–2 tuntia. Käytössä oli myös sähkösokkihoito, mitä annettiin kaksi kertaa viikossa ja yhteensä yleensä noin 2–6 kertaa. Se sai aikaiseksi epilepsiaa muistuttavan kohtauksen, mutta sillä oli hyviä vaikutuksia potilaan vointiin. Osa potilaista pelkäsi hoitoa, mutta heitä pidettiin paikallaan, jotta hoito voitiin antaa.

Jouluja ja muitakin juhlapyhiä juhlittiin sairaalassa. Jouluisin oli jouluruokia ja pappi tuli pitämään hartauden. Omaiset saivat vierailla sairaalassa, koska halusivat mitään vierailuaikoja ei ollut. Sairaalaan sai soittaa ja sieltä soitettiin omaisille, myös postia sai lähettää potilaille. Osa potilaista myös karkasi sairaalasta ja heitä haettiin sitten takaisin. Potilaiden kanssa tehtiin myös matkoja. Museota minulle esitellyt entinen hoitaja oli ollut potilaiden kanssa matkalla Ahvenanmaalla ja Pohjois-Norjassa. Matkat kustannettiin osittain myyjäisistä saaduilla tuloilla ja näin potilas pystyi maksamaan osan matkastaan, kun hän tekemänsä käsityö tai hänen askartelemansa tuote myytiin.

Itselleni jäi vierailusta erittäin hyvä mieli, sairaala vaikutti hyvältä paikalta, yhteisöllisyys ja tunne, että potilaat ja hoitajat asuivat yhdessä kuin pienessä kyläyhteisössä tuntui merkitykselliseltä. Toki varmasti potilaat ikävöivät myös kotiinsa ja omaisia, mutta elämä sairaalassa saattoi osalle kuitenkin tarjota paremman ja turvallisemman elämän kuin oma koti tai omat lähisukulaiset. Nykyäänkin tiedetään, että hyväksytyksi tuleminen, yhteisöllisyys ja muiden ihmisten seura on tärkeää ja eheyttävää, tämä on aikaisemmin ollut periaatteessa hyvin toimivaa kyläyhteisöissä, mutta myös mielisairaanhoidossa.